Suomessa elää ja voi hyvin uudenlainen luokkayhteiskunta, jota voitaisiin kutsua nimellä ”kahden kerroksen väkeä”. Tämän luokkayhteiskunnan jako ei perustu perinteiseen sosiaaliseen asemaan, vaan se kertoo ennemminkin luokkien arvopohjista, poliittisesta suuntautumisesta ja ihmisarvokäsitteiden eroavaisuuksista.
Toinen luokista sisältää konservatiivit sekä uskonnolliset työntekijät ja yrittäjät, toinen luokista julkisen ja kolmannen sektorin työtätekevät sekä liberaaliin ihmisarvokuvaan uskovat. Vaikka erottelumallini onkin kärjistetty, mielestäni tämä antaa erinomaisen kuvan siitä missä yhteiskuntamme jakolinjat tänä päivänä menevät.
Politiikan tutkijathan ovat jo vuosia sitten huomanneet jakolinjojen muutoksen niin politiikassa kuin julkisessa keskustelussa. Yhteiskunnan jakautuneisuus näkyykin parhaiten poliittisten puolueiden äänestäjien arvoissa ja heidän työnantajissansa. Merkittävin osa SDP:n, vihreiden ja vasemmistoliiton äänestäjistä sekä huomattava osa myös kokoomuksen äänestäjistä työllistyvätkin tänä päivänä julkisella sekä kolmannella sektorilla.
Suomessa tilastokeskuksen mukaan vuonna 2020 palkansaajia oli liki 2,2 miljoonaa, joista suoraan julkisella sektorilla työllistyi noin 700 000. Kun tähän lisätään kunta- ja valtio-omisteisten yritysten työntekijät, kolmannen sektorin palkansaajat ja yritykset, jotka saavat tulonsa edellä mainituilta tahoilta, niin todellisia veronmaksajia sekä taloutemme vetureita on jäljellä enää noin 1,1 miljoonaa. Tämä luku on Euroopan heikoimpia.
On ollut myös mielenkiintoista seurata poliittisten puolueiden talouspolitiikan sekä hyvinvointivaltiokäsitteiden muutoksia 2000-luvun aikana. Perinteistä koti, isänmaa ja uskonto -puolueen viittaa kantaakin tänä päivänä vain perussuomalaiset sekä KD. Kaikki muut puolueet – kokoomus viimeisimpänä – ovat siivonneet puolueohjelmastaan perinteiset ihmisarvokäsitteet ja samalla vahvistaneet talouspolitiikkansa linjaa totuttuun pohjoismaiseen sosialismin ja kapitalismin sekoitukseen. Eli lihavaan ja laiskaan julkiseen sektoriin, velan varassa rakennettuun kasvuun ja kansalaisten pelotteluun ilmastokriisillä.
Oma kuntani Vantaa on hyvä esimerkki siitä, mihin suuntaan kaupunkikehitystä ei pidä viedä. Kassavirran merkittävä väheneminen sotesta johtuen, kaupungin johdon kyvyttömyys luoda työpaikkoja ja huutava pula yrittäjistä ei saa vaarantaa kaupunkien olemassaoloa. Vantaata eikä muitakaan kaupunkeja pidä kehittää pelkästään velalla, yksipuolista vuokra-asuntokantaa kasvattamalla eikä teknisesti vanhaa julkista liikennettä rakentamalla. On äärimmäisen tärkeää, että kaupungilla on ammattimainen ja tutkitusti selvitetty tulevaisuuden kaupungin kehitysohjelma. Sukupuolitietoinen budjetointi, intersektionaalinen feminismi ja muut ideologiset sekä ihmisarvoa loukkaavat termistöt eivät saa olla kaupunkien budjetointien sekä strategioiden keskiössä.
